Köyhän Joulu

Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta, lumen peitossa lepäävätä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli ilman lintuisetkin Pohjan mailta kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä, vaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut ja autio.

Pienoista polkuaan kulki vaan yksinäinen vaeltaja, vähäinen säkki selässä, ja etäältä kylästä kuului välistä aina koiran haukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä; mutta kylään oli vielä kotvanen taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa, sillä sinä iltana oli Joulun aatto, ja köyhälle perheellensä, joka jo kauan oli pelkkää petäistä syönyt, toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllään tienatun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä vähäksikään levähtää malttanut, vaikka jo alkoi matkastaan väsyä.

Mutta äkkiä kohtasi tuosta nyt surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui nietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja paleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli, lapsi-rukka, tähän vilusta vaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja pojalla tuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi!

— „Kenenkä lapsi olet ja missä on kotisi?“ kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti häntä ja vastasi viimeinki:
— „mullassa maan ovat vanhempani ja mieron tiellä on kotini.“
— „Niinpä lähde mun kanssani, poika raukka!“ sanoi mies surkutellen,
— „jos en olekkaan rikas enkä paljolla auttaa voi, niin onhan koti kuitenkin, ja tuvassani on lämmintä sinullekin.“
— Näin puhuen sai hän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä kädestä talutella.

Sillä tavoin tuli hän pienen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa ja astui vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen; mutta somasti leimusi uunissa valkea, ja lähellä sitä istui miestään odottava emäntä pitäen nuorinta lastaan sylissänsä. Toiset vanhemmat leikitsivät keskenään lattialla, johon oli Jouluksi puhtaita olkia hajoteltu.

— „Siinä tulee isänne, lapset!“

sanoi äiti oven auetessa ja katsoi lempeillä silmin ulkoa tulevaista. — Lattialta juoksi nyt lapset kauan viipynyttä isäänsä tervehtimään ja pyörivät iloiten hänen ympärillään, ettei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta etemmä. Vaan hillitäkseen heitä, sanoi äiti lapsilleen:

— „isänne on matkastaan väsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan valkean ääressä lämmitellä. Saakaa tähän uunin eteen, lapset, istuimia.“

Koska siitä itsekin oli vuoronsa tulleita tervehtinyt, otti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi sen sekä säästynyttä maitoa vähän ilta-ruuaksi pöydälle. Sen ympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino, vasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi, ujosti toisten pöytään istumista. Waan tuskin oli talon emäntä saanut vähät ruokansa tähän laitetuksi, niin muisti köyhää kerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen, omain lastensa luo.

Koska siitä perheen kesken oli lyhyt mutta harras ruoka-rukous luettu, otti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän tehtyänsä, kun jo osansa oli köyhällekin antanut, rupesi hän jäänyttä kannikkaa panemaan pöydälle, vaan ihme suuri, — leipä on kädessänsä ihan ehyt ja kokonainen! Tätä kummastellen, katsoo vaimo vuoron leipää, vuoron vierasta, eikä voi omia silmiänsä uskoa. Samoin ihmettelee isäkin ja nuoret lapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen, eivätkä tiedä oliko näkönsä tosi taikka tyhjä hairaus vaan. — Niin on kaikki hämmästyksissä; vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa vierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän silmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassaan ompi olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsa, silmäin loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.

Tästä alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta tahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä heidän kanssaan Joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta.

Jaakko Bagge Viipurin linna vuonna 1556.
Jaakko Bagge – Viipurin linna vuonna 1556.





Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.