Wilhelm Tellin Kuolema

Koht’ Alpit vihoittavat,
Kuin lum’ on paennut,
Ja vuoret verhon saavat,
Kun jää on rauennut.

        Tää teille, Alppein kansa,
        On kaunis kuvaus.
        Kuin päässyt kahleistansa
        On maanne vapaus.

Kah tuolla Schächen-virtaa,
Kuin juoksee vuoresta.
Se kalliotki murtaa,
Puut vääntää juuresta.

        Se tien, kuin kulki sieltä,
        Kuohuillaan hautasi
        Ja nuorukaisen tieltä
        Matkaavan tempasi.

Myös tielle rientää juuri
Nyt toinen vuorilta;
Ei häntä surma suuri,
Ei kuolo kauhista,

        Kuin kotka pojan luokse
        Hän rientää vaipuvan;
        Vie kuololta sen, itse
        Sai vanhus kuoleman.

Kuin kuolleena luo rannan
Hän juoksi virrasta,
Niin ääni kaiken kansan
Niin kaikui surusta.

        Kuin siirtynyt ois sieltä
        Perustus kallion:
        “Nyt Tell on mennyt meiltä,
        Jo kuollut Telli on!”

Jos paimenena oisin
Mä lumivuorilla,
Tai jos ma souteleisin
Noill’ Urin virroilla.

        Niin murheissani luoksen
        Mä Tellin rientäisin
        Ja kyyneleeni juosten
        Noin virren veisaisin:

Nyt oot sä hengetönnä.
Kuin muille turvan toit;
Sä vielä harmaapäänä
Työn urhon tehdä voit.

        Sä lapsen hengen säästit
        Omallas; — isänmaa,
        Jon kahleistansa päästit,
        Vapaana kukoistaa.

Se lempi, jonka valta
Sun saatti surmahan,
Se lyömähän sun kerta
Sai maasi sortajan.

        Et huollut kuolemasta,
        Vaan valmis auttamaan
        Sä olit nuoruudesta
        Ain’ asti kuolemaan.

Jos aika nuorukaisen,
Jon nyt sä pelastit,
Viel’ ois sinulla, tai sen
Eloo nyt eläisit,

        Niin sulta mainetöitä
        Nyt toivois isänmaa;
        Vaan työtä, jon nyt teit sä,
        Ei löydy sulompaa.

Kuin kunniaa jo kyllä
Soi sullen korvihin,
Niin kuolon-huudon vielä
Sä kuulit heikonkin.

        Ken kunniaa jo kantaa
        Ja eestä hurskaiden
        Voi henkens’ uhriks’ antaa, —
        On uros vapaiden.

Kuin koston työtä teit sä,
Niin säilyi henkesi;
Nyt vasta armotyössä
Sun hylkäs’ onnesi.

        Ei taivas henkeäsi
        Maas’ eestä vaatinut,
        Sen vasta syytöin lapsi
        Oil sulta ansainnut.

Nyt seisoo templi rauhan
Avoinna paikalla,
Joss’ ammuit kerta konnan
Joutsella tarkalla;

        Vaan jossa pojan kannoit
        Sa kuolon kourista,
        Sait, vaikka henkes’ annoit,
        Vaan ristin louhista.

Sun työtäs urhollista
On kiitos kaikuva,
Ja maasi pelastusta
Jok’ aika kertova;

        Vaan paimen aamuin illoin
        Käy kullan-ruskossa,
        Ja kuolostasi silloin
        Hän laulaa laaksossa.