Skeptillinen Satiirikko

Omar Teltantekijän Lauselmia

Omar Khaijam, vuosisataintakainen persialainen runoilija ja oppinut, jonka runotuotannosta kerran aikaisemmin olemme julkaisseet näytteitä, on tähän taakka ollut meillä suurin piirtein katsoen aivan tuntematon; sitävastoin muualla Euroopassa Teltantekijä – Khaijam merkitsee teltantekijää – on ollut jo kauan tunnettu ja ihailtu. Varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa Omarin osaksi on tullut suurenmoinen renesanssi; siellä voi sanoa syntyneen tavallaan aivan Teltantekijä-kultin.

Omar eli islamilaisen kulttuurin korkeimpana kukoistuskautena – hänen tiedetään kuolleen vuonna 1123 – ja on ollut mainitun kulttuurin loistavimpia edustajia. Jälkimaailma tuntee hänet lähinnä matemaatikkona ja epigrammi-runoilijana; ensinmainittuna hän on koko keskiajan suurimpia, ja runoilijana hän kieltämättä kuuluu maailmankirjallisuuden klassikoihin; hänessä on ollut niitä “neljää alkuainetta”, joita oman maanosamme geniuksesta ovat myöhemmin ilmentäneet Dante, Rabelais, Shakespeare ja Goethe.

Peruslaadultaan Omar on runoilijana skeptillinen satiirikko, mutta tämän yleissävyn ympärillä hänen epigrammeissaan on lukematon määrä muita; niissä soi koko se sävelasteikko, mikä on patriarkan ylhäisten kohtalon-rippien ja iloisen viiniveikon riehakasten mielenpurkausten välillä, ja kaikki ankaran lainmukaisesta muotokaavasta huolimatta niin ihmeellisellä elävyydellä esitettynä, että niitä lukiessa vielä tänään tuntuu siltä, kuin niiden sepittäjä – joka eli ensimmäisten ristiretkien aikoihin! – olisi yhä ilmi elävänä keskellämme.

         * * *

Miss’ on nyt viini, laulaja? Aik’ aamumaljalle jo oikeus tehdä on?
Oi onnellista sydäntä, mi huokaa janoss’ aamumaljan hurmion!
On kolme minust’ ihanaa ja kaunist’ ilmankannen alla:
pää humaltunut, lempijä ja sielun itku aikaan aamuvartion.

         *

Sa maljaan tartu, tulppaani kuin ois se uuden vuoden,
ja kera neidon, tulppaanin, juo sallimuksen suoden
ja nauti! – Sillä sini-mylly taivaan sinut jauhaa
yht’äkkiä, sun tuhkas ilman kaikkiin tuuliin luoden.

         *

Käy luokse Profeetan ja sana vie tää:
“Sua Omar tervehtii ja pyytää tietää,
mult’ oppis makean miks epää viinin,
kun maidon happaman se kyllä sietää?”

         *

Käy luokse Omarin ja sana vie tää:
“Vain narri moista kysyy, pyytää tietää!
Vain narreilta mun viini kieltää täytyy,
ei viisailta he kyllä sitä sietää.”

         *

Elämän ihmeellinen karavaani katoo, raukeaa.
Sa tartu hetkeen! Se on poissa niin kuin jousi laukeaa.
Vain nautinto on päiviemme pelastus, oi juomanlaskija!
Siis maljat täyteen taas! Yön synkkä syli kohta aukeaa.

         * * *

Oi villiruusu-kulmia sun lumoojattaren!
Oi kasvojas, kuin kiinalaisen jumalattaren!
Veit kuninkaalta Baabelin vain katsehellas sotilaat
ja ratsut, tornit, juoksijat ja kuningattaren.

         *

On ruusun aika. Riemuita nyt tahdon oikein, se on:
lakia vastaan sotivan ma aion tehdä teon.
Tulppaani-posken vienon vien kedolle vihreälle,
häämaljan juon ja vuoteen laadin: tulppaaneja keon.

         *

Oi! Tuuless’ on vyösolki jo ruusun lauennut!
Ja satakieltä hurmaa sen armaus auennut!
Käy, kallis, ruusun varjoon! Se tuhat kertaa on
tomusta noussut kukkaan ja tomuun rauennut.

         * * *

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla
vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla
enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani
tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.

         *

On moskeijat, on kirkot, mutt’ ei ole mulle noista;
mull’ olennoss’ on ainesta ties Luoja minkämoista!
Dervishi, uupuin uskoa, suloton kuva naisen,
täss’ eloss’ onnen-osaton, ja toivossa ei toista.

         *

All’ Ajan kehrän, jonka armo alhaisia kohtaa,
päin kuolemaa, ah, kulkuani tuhat tuskaa johtaa.
Kuin umpu kuoress’ ahdistuksen all’ on sydämeni,
kuin tulppaani se yrttitarhass’ Ajan verta hohtaa.

         *

Jo loppui kirja nuoruuden – vast’ alkaa oli mieli!
Ja kevät tuskin kerkesi, kun ajan aalto nieli!
En havainnut, kuin saapuikaan ja kuinka lensi pois
mult’ aika nuortuus-auvojen, se armas satakieli!

         * * *

Oi sua, joss’ on yhtyneinä neljät alkuainehet!
Sa tarkoin kuule nämä sanat ylhät, ylimaalliset:
“Sa olet peto, perkele ja enkeli ja ihminen,
ja minkä niistä näyttänet – ain itses ilmaiset.”

         *

On halvat halumme kuin pahat koirat melkein,
ne haukkuu, häiritsee meit’ öin ja päivin selkein,
kuin kettu hiipii ne, kuin jänis nukkuu ne
ja syvään haavoittaa meit’ usein suden-elkein.

         *

Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,
vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.
Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?
Ne suutelevat, kunnian jos sull’ on valhepuku.

         *

Jos pari, kolme narria nyt ohjaa maailmaa
ja typeryytens’ ääretön älystä käydä saa
ja heist’ on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu –
niin entä sitten? – Enintään se ehkä naurattaa!

         *

Heit’ eksyttivät nautinnot ja kullat, kunniat
he niistä kiistaan kiihtyivät heti kun tulivat;
mut maljan täällä juotuaan he hiljaisiksi viihtyivät
ja syleilyssä ikuisuuden yhteen sulivat.

         *

Sa Luonnon luotteit’ arvaa ajullas
et koskaan, ihminen; et poistu polultas,
min olemukses tulle sääs, ja mestari
on suurinkin vain pieni oppilas.

         *

Kun takaa taivasten tyyssijaa kerran hain
paratiisin, helvetin ja kirjaa Kismet-lain,
näin virkkoi Viisas: “Helvetti ja paratiisi
jo ennakolta-tuomia, kaikk’ itsessäs on vain.”

         * * *

Tää tulomme, menomme – kannattaako?
Elon hedelmän kypsäksi – koskaan saako?
All’ ankarain tähtien sieluista parhaat
kun palavat tuhkaksi – sano: savuaako?

         *

Olemme nukkeja, joill’ leikkii Tähtitaivas, leluillaan.
Nyt en ma puhu vertauksin, vaan tähtään aivan asiaan.
Kuin lapset leikimme vain varjo-elon shakki-pöydällä
ja palaamme taas, leikin jälkeen, Kuoleman puu-rasiaan.

         *

Maailman-kuvain tää on halpaa näköh.arhaa vain,
ei viisaat sitä lue lukuun tosi-olevain.
Iloitse, ystävä, juo verta viinin rypäleen
täst’ ilve-kuvast’ itses vapaaks irroittain!

         *

Oi Teltantekijä, on ruumiis teltan kaltainen:
käy hetkeks siihen Henki, sulttaani suurvaltainen,
ja sulttaani kun retkeään taas jatkaa tyhjyyteen,
käy kohta esiin Kuolema, pois teltan korjaten.

         * * *

Vain Totuudelle kuuluu oikeus, vatia, voima tuomion;
Sen tuomiolt’ ei olevainen mikään pääse piilohon.
Jok’ olevaisen sellainen, kuin on se, olla täytyy,
ei ole mitään, jonk’ ei täydy moinen olla, kuin se on.

         *

Oi Herra! Huomaan laupeutesi heityin täydelleen
ja oppisi tien hylkäsin jo aivan aikaiseen.
All’ armos auringon kaikk’ yhdeks sulaahan:
“jäi silleen” on kuin “tapahtui”, “lyön laimin” on kuin “teen”.

         *

Kaikk’ uskokaa, jotk’ uhmaten olette pahaan paatuneet
ja hyvän aivan hyljäten vain Luojan armoon luottaneet;
Jumala kyll’ on laupias, mut ole milloinkaan
“jäi silleen” ei kuin “tapahtui”, “lyöt laimin” ei kuin „teet“!

         *

         Suomentanut
         Toivo Lyy.