Onko Venuksessa Elämää

Onko Venuksessa Elämää

No tottahan Venuksessa elämää on. Tai ainakin oli noin miljardi vuotta sitten, kun siellä vielä oli vihreät pellot ja lämmin ilmasto, kuin konsanaan maassa nykyään.

Venuslaiset olivat hyvin älykäs rotu ja heidän yhteiskuntansa perustui “luonnollisen lain” periaatteelle. Sitä ei kukaan kyseenalaistanut, koska vähänkin älykäs olento pystyi heti ymmärtämään, että muunlainen elämä ei olisi kestävällä pohjalla ja tulisi tuhoutumaan omaan mahdottomuuteensa.

Elämä Venuksella oli onnellista ja auvoisaa.

Mutta yhdelle asialle Venuslaisetkaan eivät mahtaneet mitään: Aurinko tulisi laajenemaan ja miljoonien vuosien kuluessa lopulta tekemään elämän Venuksella mahdottomaksi. He tiesivät, älykkäitä kun olivat ja ymmärsivät, että jonain päivänä Venus pitää jättää ja suunnata matka kohti Tellusta. Kun näet auringon polttava hohde lisääntyy lisääntymistään ja tekee elämän mahdottomaksi Venuksella, tulee Tellukselle otollinen ilmasto venuslaisten asua, elää ja kehittyä kohti galaksien välistä elämää. Tämä galaksien välinen universaali elämä oli se suuri päämäärä, johon venuslaiset olivat miljoonien vuosien aikana valmistautuneet ja se oli, näinkin voisi sanoa, heidän elämänsä tarkoitus.

Tuhansia vuosia he käyttivät valmistautumiseen jotta matka Tellukselle voisi alkaa. Tuosta planeetasta olisi tuleva merkittävä askel valmistautumisessa kohti galaktista elämää.

Niin lopulta koitti vuosi ja päivä, että venuslaiset suurina joukkoina matkasivat maahan. Matka oli suunniteltu tieteen korkeimpien oppien mukaan ja pienimmätkin yksityiskohdat oli suunniteltu huolellisesti. Mutta kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Stromsössä (venuksen kielellä: Sʇɹoɯsö). Aurinkotuulet ja galaktinen säteily vaurioittivat pahasti matkaajien geeniperimää.

Matkaajat kuitenkin pääsivät ehjinä perille Telluksen kamaralle. He kaikki olivat järjissään ja edelleen hyvin älykkäitä. Avaruusmatkan aiheuttamat muutokset vaikuttivat vain heidän jälkeläisiinsä: Heidän lapsistaan tuli karvaisia ja vähä-älyisiä, sanalla sanoen: apinoita. Näitä apinoita sitten syntyi mitä kummallisimman näköisiä. Yhdellä oli pitkät kädet, toinen roikkui puussa ylösalaisin, kolmannelle kasvoi päähän pitkät karvat ja mitä vain voit kuvitella, sellainenkin löytyi joukosta.

Venuslaisten kannalta tilanne oli epätoivoinen. Koko elämän tarkoitus oli valumassa hukkaan. Emmekö koskaan pääse yhteyteen galaktisen älyn kanssa?, kyselivät he toisiltaan. Lopulta planeetta matkaajien piti vain hyväksyä edessä odottava kuolema ja venuslaisuuden sammuminen sukupuuttoon koko galaktisesta avaruudesta.

Vielä viimeisenä tekonaan ennen edessä odottavaa vääjäämätöntä kuolemaa venuslaiset hakkasivat kiveen säännöt, joita näiden apinoiden pitäisi noudattaa, edes niitä, että niillä olisi mahdollisuus kehittyä kohti galaksien välisen elämän vaatimuksia ja jatkaa sitä elämän tarkoitusta, joka heidän esi-isänsä oli joskus tuonut tällekin planeetalle. Mutta toivo oli häviävän pieni.

Säännöt hakattiin kiveen, koska kaiken muun nuo apinat olisivat kuitenkin ennen pitkää tuhonneet. Eikä näitä sääntöjä voinut antaa enempää kuin heillä on käsissään sormia. Ei. Heidän älynsä ei pysty ymmärtämään enempää. Jos sitäkään.