Onko valkoisuus välttämätöntä?

Yksi ilmeinen tapa hyökätä valkoista nationalismia vastaan on väittää, että itse valkoisuuden käsite on ongelmallinen. Käsittelen nyt neljää sellaista vastaväitettä. Ensiksi, valkoisuuden käsitettä pidetään poliittisesti tarpeettomana. Toiseksi, valkoisuuden oletetaan kumoavan etnisen identiteetin. Kolmanneksi, valkoisuuden väitetään olevan sosiaalinen konstruktio, ei luonnollinen kategoria. Neljänneksi, valkoisen nationalismin väitetään riippuvan ilmatiiviistä valkoisuuden määritelmästä, jollainen on mahdoton tehdä.

Onko valkoisuus välttämätöntä?

Valkoista nationalismia koskevan yleisen virhekäsityksen mukaan koko käsite on merkityksetön, koska valkoiset eivät ole kiinnostuneita ”valkoisesta” nationalismista. Meitä kiinnostaa amerikkalainen, ranskalainen, saksalainen tai italialainen nationalismi. Niinpä saksalainen nationalismi on saksalaisia varten ja valkoinen nationalismi valkoisia varten yleensä. Mutta geneeristä valkoista kansaa ei ole olemassakaan, joten valkoinen nationalismi on ideologia vailla kannattajakuntaa, käsite ilman tarkoitetta.

Mutta valkoinen nationalismi ei ole valkoisille yleisesti tarkoitettua nationalismia. Valkoinen nationalismi tarkoittaa etnistä nationalismia kaikille erillisille valkoisille kansoille. Valkoiset nationalistit haluavat säilyttää, ennallistaa tai luoda itsenäisiä rodullis-etnisesti yhdenmukaisia kotimaita kaikille valkoisille kansoille, jotka haluavat hallita itse itseään.

Yleistä valkoisuutta ei oikeasti ole olemassa. Kaikki valkoiset kuuluvat omiin etnisiin ryhmiinsä. Jopa rajatapauksissa, joissa eri etnisiin ryhmiin kuuluvien vanhempien lapset kasvatetaan kahteen kulttuuriin ja jopa kahteen äidinkieleen, puhumme edelleen erillisten etnisten ryhmien sekoituksista.

Mikä erottaa etniset ryhmät toisistaan? Eurooppalaisten keskuudessa on alarodullisia tyyppejä, ja joillakin kansoilla on tarkoin määritellyt ”tyypilliset” alarodulliset piirteet, on esimerkiksi tyypillisiä norjalaisia ja suomalaisia. Mutta jotkut kansallisvaltiot sisältävät laajan kirjon erilaisia alarodullisia tyyppejä, esimerkiksi Englanti ja Italia. Lyhyesti sanottuna, jotkut etniset ryhmät ovat biologisesti homogeenisempiä kuin toiset. Valkoiset kansat erottuvat toisistaan siis kielen, kulttuurin ja historian perusteella. Myös uskonto voi luoda etnisiä eroja. Jopa geneettisesti hyvin toistensa kaltaiset ja samaa kieltä puhuvat kansat – englantilaiset ja irlantilaiset tai serbit, bosnialaiset ja kroaatit – voivat jakaantua jyrkästi uskonnon perusteella.

Usein sanotaan, että valkoisessa nationalismissa on järkeä vain Yhdysvaltojen ja Kanadan kaltaisissa siirtomaatyyppisissä sulatusuuneissa, joissa eri eurooppalaiset etniset ryhmät ovat sekoittuneet toisiinsa. Tämä ei pidä paikkaansa. Vanhan maailman kansojen sekoittuminen ei tuottanut yleistä valkoisuutta. Se tuotti uusia etnisiä ryhmiä: amerikkalaisia, kanadalaisia, quebeciläisiä, australialaisia, afrikaanereita, jne. Jos amerikkalaiset ja kanadalaiset olisivat pelkästään valkoisia, heidän välillään ei olisi eroja. Mutta eroja on, kielellisiä ja kulttuurisia. Niinpä valkonationalistiselta kannalta katsottuna eurooppalaisilla ja siirtoeurooppalaisilla kansoilla ei ole eroa. Kannatamme valkoisten kansojen itsemääräämisoikeutta kaikkialla maailmassa, emme vain Euroopassa.

Koska yleistä valkoisuutta ei ole – ainakaan Platonin ideamaailman tai muiden universaalien ulkopuolella – miksi ylipäätään puhua ”valkoisesta” nationalismista? Miksei vain puhuta erillisistä kansallisista ryhmistä ja sillä siisti?

On viisi pakottavaa syytä sille, miksi valkoisesta rodusta on välttämätöntä puhua.

Oletetaan ensimmäiseksi, että päätämme välttää valkoisuuden käsitettä ja puhumme sen sijaan ranskalaisten, saksalaisten, amerikkalaisten, puolalaisten ym. kansallisista eduista, ja samalla vältämme tarkoin puhumasta turkkilaisista, intialaisista, kiinalaisista ja vastaavista kansoista. Herää kysymys: mitä ensin mainituilla on yhteistä, ja miksi muista maista vaietaan? Vastaus kuuluu, että meitä kiinnostavat valkoisten kansojen asiat eivätkä ei-valkoisten. Joku kenties yrittäisi välttää syytökset ”rasismista” puhumalla ”länsimaisesta sivilisaatiosta” tai ”kristikunnasta”, mutta kaikki eurooppalaiset kansat eivät ole ”länsimaisia” ja valtava määrä kristityistä on muita kuin valkoisia.

Pohjimmiltaan kaikki yritykset välttää ”valkoisista” puhumista ovat kiertoilmaisuja – tapoja kiertää arkoja aiheita kuten seksiä tai ulostamista. Ne ovat lähtöisin kohteliaisuutta koskevista kulttuurisista tabuista. Mutta ne, jotka osaavat puhua rodusta vain kiertoilmaisuin, eivät ole vielä valmiita taisteluun. On jaloa haluta pelastaa valkoiset kansat, mutta miten voi kerätä rohkeutensa ellei kykene edes lausumaan sanaa ”valkoinen”? Taistellaksemme valkoisten kansanmurhaa edistäviä voimia vastaan meidän täytyy tinkiä kohteliaisuudesta paljon enemmän.

Toiseksi, jos häveliäisyyden ainoa motiivi on valkoista ”rasismia” koskeva kulttuurinen tabu, meidän tulee ymmärtää tuon tabun alkuperä ja tarkoitus. Kaikilla muilla roduilla on tietenkin lupa puhua rodullisesta identiteetistä ja intresseistä. Ja ainakaan minun tietääkseni mustasta vallasta ja mustien intresseistä puhuville mustille nationalisteille ei koskaan sanota, että ”musta nationalismi on merkityksetön käsite, koska mustaa kansaa ei ole olemassakaan, on vain erilaisia mustia heimoja ja kansakuntia.” Sitä paitsi kun muunrotuiset – tai itseinhosta kärsivät valkoiset – luennoivat meille ”valkoisten etuoikeuksista” ja lausuvat loputtomia litanioita valkoisten rikoksista, kukaan ei sano: ”Syytöksenne ovat järjettömiä. Eihän mitään yleistä valkoisuutta ole olemassakaan.” Valkoisuus on näemmä kategoriana aivan ongelmaton, kun meitä halutaan syyllistää jostakin. Se muuttuu problemaattiseksi vasta, kun valkoiset haluavat puolustaa itseään: kun haluamme vahvistaa identiteettiämme, olla ylpeitä saavutuksistamme, tarkastella intressejämme ja valita oman puolemme etnisissä konflikteissa. Tämän kaiken valkoisen itsetietoisuuden vastainen tabun tarkoitus on tuottaa systemaattista haittaa valkoisille. Olisimme siis hölmöjä, jos kunnioittaisimme sitä.

Kolmanneksi, vaikka amerikkalaisuus, englantilaisuus tai ruotsalaisuus sisältää enemmän kuin pelkkä valkoisuus, meidän täytyy silti puhua valkoisuudesta, koska vallitsevan poliittisen järjestelmän mukaan kaikenrotuiset ihmiset voivat olla amerikkalaisia, englantilaisia tai ruotsalaisia. Oli hyvin kauan itsestään selvää, että vain valkoiset saattoivat kuulua johonkin eurooppalaiseen kansaan. Mutta monikulttuurisuus ja kansalaisnationalismi pyrkivät erottamaan kansalliset identiteetit valkoisuudesta.

Näin ollen pelastaaksemme kansamme – ja niiden myötä rotumme kokonaisuudessaan – meidän on puhuttava avoimesti valkoisuudesta. Meidän on tehtävä selväksi, että valkoisuus on välttämätön ehto mihin tahansa Euroopan kansalliseen ryhmään kuulumiselle, vaikka toki myönnämme, että jaettu kieli, kulttuuri ja historia ovat nekin välttämättömiä. Meidän on tehtävä selväksi, että ei-valkoiset voivat olla valkoisten kansakuntien jäseniä vain lainsäädännöllisten fiktioiden avulla. Jokainen ihminen ei ole ruotsalainen, mutta jokainen ruotsalainen on valkoinen.

Neljänneksi, yksioikoinen etninen nationalismi ei aina riitä varmistamaan kapeita kansallisia tai laveampia rodullisia intressejä. Yksilöiden ja kansojen kannalta on täysin luonnollista, normaalia ja oikein huolehtia ensin omistaan. Ja kun monietniset imperiumit tai EU:n kaltaiset monikansalliset organisaatiot toimivat erillisten kansojen etujen vastaisesti, Skotlannin tai Unkarin tai Puolan ”pikkumainen” nationalismi on täysin oikeutettua. Joka tapauksessa, kun ahdas etninen nationalismi tai imperialismi johtavat sotiin eurooppalaisten kansakuntien välillä tai estävät koordinoidut eurooppalaiset vastatoimet yhteisiin uhkiin, paneurooppalaisesta rodullisesta solidaarisuudesta tulee välttämätöntä valkoisten selviytymisen ja kukoistuksen kannalta.

Sellaisen solidaarisuuden luominen on välttämätöntä. Meidän täytyy korostaa kaikkea mikä on yhteistä eurooppalaisille, ja kaikkien kielellisten, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen taustalla oleva eurooppalaisen identiteetin syvin juuri on rodullinen. Kaikilla eurooppalaisilla on yhteiset esivanhemmat. Olemme yhtä suurta perhettä. Turvataksemme yhteisen kohtalomme meidän täytyy kumota hölmöt tabut, jotka kieltävät meitä tunnustamasta yhteisiä rodullisia juuriamme ja saamasta voimaa niistä.

Viidenneksi, siirtoeurooppalaiset yhteiskunnat tekivät alusta saakka eron eurooppalaisten siirtokuntalaisten ja ei-valkoisten alkuperäisasukkaiden välille. Joissakin tapauksessa sekoitukseen lisättiin afrikkalaiset orjat ja etelä- ja itäaasialaiset kulit. Sellaisessa ympäristössä on luonnollista, etteivät valkoiset näe eri kansoja ja heimoja (atsteekit, mayat), vaan pelkästään erilaisia rodullisia ryhmiä (intiaanit, mustat, jne.), ja ei-valkoisille on yhtä lailla luonnollista pitää alkuperältään moninaisia eurooppalaisia pelkästään valkoisina. Kun valkoisten täytyy rodullisen polarisaation ja kamppailun oloissa toimia yhtenä rintamana, vanhan maailman etnisten erojen jäänteet ovat käytännössä vahingollisia heidän intresseilleen.

Mutta nyt kun itse Eurooppaa kolonisoivat ei-valkoiset, sama rodullinen polarisaatio tapahtuu sielläkin. Euroopassa asuvat mustat, arabit ja eteläaasialaiset eivät näe ranskalaisia, brittejä tai saksalaisia. He näkevät vain valkoisia. Ja me näemme vain mustia ja ruskeita. Meidän eroillamme ei ole merkitystä heille, eikä heidän eroillaan meille. Kun rodulliset jännitteet lisääntyvät Euroopassa, meikäläiset huomaavat, etteivät he joudu hyökkäysten kohteeksi ranskalaisina tai saksalaisina, vaan yksinkertaisesti valkoisina. Ja vastustaessaan etnistä syrjäyttämistään eurooppalaiset yhä selvemmin käsittävät rotunsa kansakunnakseen ja ihonsa univormukseen. Mitä pikemmin näemme itsemme valkoisina, joita yhteiset viholliset ja haasteet yhdistävät, sitä pikemmin suoriudumme meitä odottavista tehtävistä.

About Ahmed Demir

Turkish businessman born and living in Turkey all time. I do not write in this site. I only publish what people are sending to me.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.