Valtamediaa vastapalloon – valeuutissodassa vedetään rintamalinjoja

Vaihtoehtomedia on tunnistanut massamedian uutisoinnissa aukkoja ja alueita – sekä maantieteellisiä, aihepiirillisiä että näkökulmallisia – joita se pyrkii omalla uutisoinnillaan paikkaamaan. Vaihtoehtomediasta on tullut mediakennelin vahtikoira.

Totuusmedia Ylen palkkalistoilla faktoja tarkisteleva Valheenpaljastaja Johanna Vehkoon valeuutisten tunnistamista käsittelevä artikkeli yrittää kertoa lukijalle jotain, mutta mitä? Että oikeita uutisia – oikeaa journalismia – voivat tuottaa vain mielipideammattilaiset?

Kansalaisjournalismin, sosiaalisen median ja blogien kasvava vaikutusvalta osoittaa suuren osan perinteisestä päivittäisjournalismista olevan korvattavissa. Eikö massamedialla olekaan erityistä osaamista sisällöntuottamisessa? Miksi massamedia moittii vaihtoehtomediaa tiedon hakemisesta ja julkaisemisesta, sillä onhan sekin valheenpaljastamista? Astuvatko vaihtoehtomedian sisällöntuottajat massamedian toimittajien leivän päälle viemällä asiakkaat?

Elämöintiä juoksuhaudoissa

Viime vuoden aikana juopa läntisen maailman mediakentän ylhäältä–alas-viestintään profiloituneen perinteisen massaviestinnän ja dynaamisemman, someajan synnyttämän horisontaalisesti liikkuvan, moniulotteisen median välillä syveni syvenemistään. Yhdysvaltain presidentinvaalien myötä tilanne kärjistyi nykyiseen pisteeseensä: suurten mediakeskittymien palveluksessa olevat totuudellisuuttaan uhkuvat tähtitoimittajat ryhtyivät avoimeen sotaan massamedian kerronnasta poikkeavia näkökulmia esittäviä tahoja vastaan. Internetin myötä mielipiteiden ohjailun monopoli on alkanut tuntea olonsa uhatuksi.

Sota oikeudesta uutisoida kuumentui lisää, kun ”oikeat” sisällöntuottajat tunkivat viime vuoden lopussa eetteriin ”väärien” sisällöntuottajien listan, jonka hutera tutkimuksellinen alkuperä hävitettiin Washington Postin arvovallan alle. Listan julkaisu oli tavallaan palvelus vaihtoehtomedioille, jotka vastasivat haasteeseen entistä huolellisemmin kirjoitetuilla artikkeleilla, joissa oli mukana tarkat lähdeviitetiedot. Itsenäisten toimitusten rutiineihin pesiytyi liki vainoharhainen tarve tietojen tarkistamiseen – ilmiö, jonka näkisi mielellään myös massamedian puolella.

”Feikkimediasta” rakennetaan uutta Putinia suurella volyymilla: Kun tähän asti lännen tutkivat journalistit ovat pääsääntöisesti syyttäneet epäonnistumisistaan mielipiteen ohjailussa julman nerokkaasti kieroilevaa Venäjän johtajaa, he ovat nyt siirtyneet ilmeettömästä diktaattorista metatasolle. Kuten Vehkoo kirjoittaa, ”[v]aleuutista voi nykyään huutaa aina, kun on eri mieltä jostakin”. Ja juuri niin massamedia on tehnytkin.

Vaihtoehto faktalle = vale

Valheenpaljastaja määrittelee valeuutisen olevan ”harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä. Se voi sekoittaa tosiasioita fiktioonsa, mutta se ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista.” Tällä määrittelyllä esimerkiksi BBC:n tarkoitushakuinen uutiskuvakierrätys on valeuutisointia harhaanjohtamistarkoituksessa.

Vehkoo valistaa – ilman lähdetietoa – että valeuutisen tekijän motiivit ovat ”yleensä raha, joskus huijaamisesta saatava tyydytys ja toisinaan myös poliittiset pyrkimykset”.

Kenties ”varma tieto” motiiveista perustuu tietoon isojen toimitusten motiiveista niiden julkaistessa valeuutisia? Emme saa tietää, sitä ei kerrota.

Vehkoo ei tunnu huomaavan, että ”perinteistä mediaa” – ja Vehkoota itseään – liikuttavat samat motiivit, joista vaihtoehtomediaa moititaan. Massamedian liksasankojournalistit (ei kirjoitusvirhe) ovat palkollisia, toimeentulossaan riippuvaisia pestistään toimituksessa ja siten yleisön kiinnostuksesta. Vehkoo ei saisi myytyä koulutuspalveluitaan valeuutisten tunnistamiseksi, ellei hän saisi potentiaalisia asiakkaitaan vakuuttuneeksi siitä, että netti on pullollaan valeuutisia, jotka vain hän ja hänen kollegansa voivat paljastaa.

”Huijaamisesta saatava tyydytys” on piirre, jonka voi liittää vain ihmiseen yksilönä, riippumatta kenelle tai mitä varten hän työskentelee. Suomalaisen Totuusmedian asennetta ja tapaa käsitellä Venäjää ja sen hallintoa on ollut vuosia mahdotonta selittää ilman halua ”poliittisiin pyrkimyksiin”. Hurjaa kyllä, suomalaisen valtamedian poliittisena pyrkimyksenä on vaikuttanut olevan sodan oikeuttaminen. Kansanedustaja Erkki Tuomioja älähti sotaa lietsovan Venäjä-uutisoinnin vaikutuksesta yleisöön. Tuomioja huomautti, että ”samalla lailla kuin vihapuheesta on lyhyt askel vihatekoihin, sotaretoriikasta on lyhyempi matka sotatoimiin”.

Aamulehden etusivun artikkelissa 24.11.2016 yritettiin häivyttää semanttisella kikkailulla ”liian pitkä palkki”. Kyselyn kaksi ylintä vastausta (yhteensä 68%) ovat tarkemmin luettuna yksi ja sama vastaus: ”En usko Suomeen hyökättävän”. Sen sijaan, että AL olisi tyytynyt siihen, että suomalaiset ovat järkevää kansaa, se päätti vääntää uhkaavan otsikon vaikka väkisin.
VERTAA: Uskon Suomeen hyökättävän seuraavan 10 vuoden aikana – 9% / En usko Suomeen hyökättävän seuraavan 10 vuoden aikana – 82%. Juttua kaupattiin kuitenkin kuvalla uhkaavan näköisistä sotilaista ja otsikolla ”Neljännes suomalaisista uskoo maamme joutuvan sotaan”.

Perusteluita tai lähteitä esittämättä faktantarkistuksen asiantuntija Vehkoo argumentoi: ”Tyypillistä on myös väittää perinteisen median virheellisiksi osoittautuneita juttuja valeuutisiksi. Tällä logiikalla jokainen juttu, jonka perässä on oikaisu, olisi valeuutinen. Oikaisu on ennemminkin näyttö siitä, että media on sitoutunut korjaamaan virheensä. Se kasvattaa luottamusta.” Harhaan johtaminen ja valehteleminen eivät toki ole synonyymeja, mutta kumpainenkaan ei liene journalismissa suotavaa? Vehkoo luo lukijalleen surutta mielikuvan, ettei ”perinteinen media” ole julkaissut tai julkaise virheellisiä juttuja, joita ei korjattaisi, vaikka hänen täytyy tietää, ettei tämä pidä paikkaansa.

Esimerkkinä vaikkapa massamedian sitkeästi tarjoilema uutinen siitä, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump aloittaisi muurin rakentamisen Yhdysvaltain ja Meksikon väliselle rajalle. Massamedian kerronnan ulkopuolisessa elämässä asiat ovat toisin: muurin rakentamisen aloitti demari Bill Clinton vuonna 1993, sitä laajensi George Bush (rep) vuonna 2006 ja jatkoi Barack Obama (dem). Kenties kyse on vaihtoehtoisista faktoista, jotka eivät vaadi oikaisua?

Eettisesti toimitetut valeuutiset

Vehkoo toteaa: ”Jos me toimittajat emme tee valeuutisen ja journalismin eroa tarpeeksi selväksi, ei sitä tee kukaan muukaan. Valeuutisen käsitteen hämärtämisestä hyötyvät vain valeuutisten tekijät – ja populistit, joille on etua yleisen sekaannuksen aiheuttamisesta ja siitä, ettei yhteiskunnallista keskustelua voi käydä kaikkien ymmärtämillä termeillä.”

Vehkoon oma tekstittely ei selvennä eroa valeuutisen ja journalismin välillä – lukuun ottamatta ”me ja ne” -jakoa. Jakolinjan Valheenpaljastaja vetää kaupallisten mediatalojen stipendien ehdoilla koulutettujen toimittajien sekä pitkälti palkatta työskentelevien, virallisen totuuden kyseenalaistavien vaihtoehtomedian puurtajien välille. Vehkoon kirjoituksesta jää se käsitys, että massamedian julkaisemat valeuutiset ovat jotenkin hyväksyttäviä, että niillä ei olisi poliittista tarkoitusta ja että niillä ei tavoiteltaisi taloudellista hyötyä.

”…demokraattisissa maissa ammattijournalistit ovat tyypillisesti sitoutuneita ammattietiikkaan, jonka mukaan uutisten on perustuttava faktoihin”, Vehkoo valistaa lukijaa. Väite on todellinen kivenkovan logiikan riemuvoitto. Vaihtoehtomedia on osoittanut massamedian tekevän ja julkaisevan valeuutisia. Vehkoo itsekin myöntää massamedian lipsuvan hetkittäin totuudesta klikkien hyväksi (ks. alla) – vaikka demokraattisissa maissa ollaan sitoutuneita ammattietiikkaan. Millainen ammattietiikka sallii tai jopa edellyttää valeuutisten tuottamista länsimaisissa demokratioissa?

Toisaalla tekstissä, jonkinlaisena selityksenä ja ristiriidassa edellä kertomansa kanssa Vehkoo myöntää, että ”ammattimedia osaa tietenkin mokata monin tavoin. Se voi tehdä työnsä huolimattomasti, kiireellä ja huonosti. Se tekee virheitä, ja silloin sen kuuluu myös oikaista ne. Se kärsii usein vauhtisokeudesta ja siitä, että joskus tarinat tuntuvat liian hyviltä tarkistettaviksi. Paljon parjatuilla klikinmetsästysuutisilla on sama taloudellinen kannustin kuin valeuutisilla: mitä enemmän jakoja ja klikkauksia, sitä enemmän rahaa mainoksista.”

Tarkoittaako Vehkoo ehkä, että koska massamedia haluaa myydä, massamedia saa ”kertoa tarinoita, jotka tuntuvat liian hyviltä tarkistettaviksi”? Tai että massamedia saa kiireeseen vedoten olla huolimaton, olla tarkistamatta faktoja – ja että tämä pitäisi hyväksyä, koska näin toimii myyntituottoa puskeva, vauhtisokeudesta kärsivä eettisesti sitoutunut ammattilainen?

Kukaan ei tiedä – paitsi joku

Tekstisoseessaan Valheenpaljastaja-Vehkoo arvioi, ettei kukaan tiedä vastausta siihen, miten suuri merkitys sosiaalisessa mediassa levinneillä ”valeuutisilla” oli Yhdysvaltain presidentinvaalien tulokseen.

Tutkijat Hunt Allcott ja Matthew Gentzkow arvioivat tammikuussa 2017 julkaistussa tutkimuksessaan ”Social Media and Fake News in the 2016 election” vain 14 prosentin amerikkalaisista nimenneen sosiaalisen median tärkeimmäksi tietolähteekseen. Heidän mukaansa Donald Trumpia suosivia valeuutisia jaettiin 30 miljoonaa kertaa, kun taas Hillary Clintonia suosivia valeuutisia jaettiin 8 miljoonaa kertaa.

Demokraattien esivaalien aikaan keväällä 2016 USA:n valtamedia teki selväksi, kuka heidän kuningattarensa on. (Kuvakaappaus 2.5.2016 CBS Newsin sivuilta)

Konservatiivien vuodesta 1987 toiminut mediatutkimuskeskus Media Research Centerin mukaan 69 % vaaliuutisointia koskevaan kyselyyn vastanneista ei uskonut valtamedian uutisten olevan rehellisiä ja totuudenmukaisia. 78 % vastanneista ei pitänyt uutisointia tasapuolisena. 59 % katsoi valtamedian suosineen Clintonia ja 21 % Trumpia. Vastanneista 97 % sanoi, ettei median uutisoinnilla ollut vaikutusta heidän äänestyspäätöksiinsä.

Mediatutkimuskeskuksen johtaja Brent Bozell toteaakin, etteivät median käyttäjät uskoneet massamedian epäuskottavia vakuutteluja poliittisesta neutraaliudestaan.

Mediatutkimuskeskuksen saamien tulosten perusteella median kuluttajat tulkitsivat valtamedian vaaliraportoinnin valeuutisten tuottamiseksi. He tiedostivat, että valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä. Se voi sekoittaa tosiasioita fiktioonsa, mutta se ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista. Valeuutisen tekijän motiivina on yleensä raha, joskus huijaamisesta saatava tyydytys ja toisinaan myös poliittiset pyrkimykset.

Olemme täten ainakin kahden tutkimuksen verran viisaampia valtamedian uutisoinnin ja sosiaalisen median vaikutuksesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2016.

”Oikea journalismi on faktapohjaista. Sen tärkein tehtävä demokratiassa on tarjota kansalaisille luotettavaa informaatiota, jonka pohjalta he voivat tehdä perusteltuja päätöksiä vaaleissa. On osin ammattimedian syy, jos tämä ero ei ole ihmisille selvä.”

Massamedian valeuutispaniikki näyttäisikin johtuvan siitä, että lukeva yleisö ei luota massamedian kykyyn ja haluun tarjota faktapohjaista luotettavaa informaatiota, vaan hakee tiedot muualta. Journalismin tutkija Kari Koljonenkin toteaa isännöimällään Journalismin iltapäivä -luennolla (kohdassa 51:36–52:37), että ”kansainvälisesti tarkasteltuna valtajournalismikaan ei ole vapaa valehtelusta ja ennakkoluulojen lietsomisesta: perinteinen, kriittinen ja puolueeton journalismi on hävinnyt. Sen tilalle on tullut kantaa ottava, puolensa valitseva journalismi, joka tarvittaessa syyllistyy valehteluun”.

Yliopistotutkijoiden ja mediatutkimuskeskuksen tulokset ovat samansuuntaisia kuin markkinointiviestintäyhtiö Edelmanin vuotuisen Luottamusbarometri-kyselyn tulokset. Vuoden 2017 luottamusbarometri kertoi, että vähiten luotettuja instituutioita ovat hallitukset ja media, ja että enemmistö luottaa itse tehtyihin hakuihin sekä vertaisverkostojen kautta saatuihin tietoihin. Edelmanin kyselyyn vastanneille media näyttäytyi poliittisena toimijana, joka ei täytä velvollisuuttaan puolueettomana raportoijana.

Mitään uutta ja radikaalia liksasankojournalistien ja vaihtoehtomedian välisessä kamppailussa ei ole. Tiedämme arkeologien ja historioitsijoiden työn tuloksena sekä aikalaislähteistä, että pilkkalauluja hallitsijoista ja valituslauluja yhteiskuntien kurjien kärsimyksestä on esitetty jo satoja ellei tuhansia vuosia. Tunnemme satoja vuosia sitten levitettyjä poliittisia runoja, pamfletteja ja kiellettyjä mielipiteitä levittäviä lentolehtisiä, joilla pyrittiin vaikuttamaan asioiden tilaan. Tiedämme hallitsijoiden ja kirkon liittoutuneen ylläpitämään vallitsevaa valtarakennetta tukevaa narratiivia kaikin käytössään olevin keinoin.

Jokaisessa ajassa käydään oma kamppailunsa kuulluksi tulemisesta. Ja aivan kuten ajasta aikaan, niin nytkin, poljettujen kertomus kokemuksistaan ja tunnoistaan leviää vertaisverkostoissa – suusta suuhun ja kädestä käteen – ohittaen eliitin kerronnan asiain tilasta.

Jokaisella sukupolvella on ollut omat vaihtoehtomediansa.

Haaste Valheenpaljastajalle

Valheenpaljastaja-Vehkoo käsittelee mainoksensa mukaan faktaa ja fiktiota uutisissa ja sosiaalisessa mediassa joka toinen viikko. [Lähetä juttuvinkki: valheenpaljastaja@gmail.com].
”Valhe on edelleen käyttökelpoinen ja tarpeellinen sana. Sitä pitää käyttää silloin, kun väitteet eivät vastaa todellisuutta.”

Laitamme täten tässä Valheenpaljastaja Johanna Vehkoolle faktantarkistus- ja valheenpaljastuspyynnön: Oliko journalismi- ja mediatutkija Johanna Vehkoo oikeassa vuonna 2011 väittäessään Ajankohtaisen Kakkosen Erkkomedia vs. Verkkomedia -jaksossa, että Verkkomedia-niminen julkaisualusta ei käytä luotettavia lähdeviitteitä, ja että Verkkomedian vastuuvapauslauseke on jotain poikkeuksellista sekä epäeettistä?

Auttaaksemme Valheenpaljastajan työn alkuun kerromme jotain tarkistettavissa olevaa:

Ohjelman teon aikaan julkaistussa, kansalaisvalvonnan kiristämistä koskevassa Verkkomedian artikkelissa viitataan Euroopan neuvoston raporttiin, The Telegraph -lehteen ja Ylen uutiseen. Libyan sotaa käsittelevässä artikkelissa linkitetään YK:n tilastoihin, Reutersin uutiseen, Amnesty Internationalin raporttiin ja The Guardianin artikkeliin. Kolmannessa artikkelissa haastatellaan Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijaa Juha-Antero Puistolaa. Neljännessä artikkelissa, tiedeuutisessa, viitataan BBC:n, Helsingin Sanomien ja Wikipedian artikkeleihin.

Kyseisessä Ami Assulinin toimittamassa ohjelmassa kiinnitettiin runsaasti huomiota myös Verkkomedian vastuuvapauslausekkeeseen. Siinä todettiin: ”Vaikka tekijät sanovat noudattavansa journalistin ohjeita, sivustolta löytyy myös teksti, jonka mukaan Verkkomedia ei vastaa sisällön mahdollisista virheistä.”

Kuvassa näytettiin tällöin korostettuna Verkkomedian vastuuvapauslausekkeen teksti ”VERKKOMEDIAN sivuilla ja sen uutisvirrassa saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota”.

Ohjelmassa haastateltu mediatutkija Johanna Vehkoo totesi seuraavaksi: ”Jos noudatetaan journalistin ohjeita, niin… niin ei voida sanoa näin, että vain pyritään julkaisemaan todenmukaisia uutisia, mutta saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota, et kyllähä journalismi[n] pitää olla faktapohjaista, sehän on nyt ihan… ihan tota perusmääritelmässä”.

Verkkomedian vastuuvapauslauseke oli kokonaisuudessaan seuraavanlainen:

”Tiedot pyritään tuomaan esille mahdollisimman puolueettomasti ja vain todenmukaisia uutisia pyritään uutisoimaan. Siitä huolimatta VERKKOMEDIAN sivuilla ja sen uutisvirrassa saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota. Lukijan on aina muistettava olla lähdekriittinen ja käytettävä omaa harkintaa lukiessaan julkisia uutisia. VERKKOMEDIA ei vastaa sisällössä olevista virheistä eikä sisällöstä aiheutuvista hyödyistä tai haitoista millään tasolla.”

Toisilla sisällöntuottajilla on aivan vastaavan kaltaisia vastuuvapauslausekkeita. Esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkosivuilla luki tuolloin:

”Palvelu toimitetaan sitoumuksetta. Helsingin Sanomat vastaa Palvelun toimituksellisen sisällön lainmukaisuudesta ja pyrkii mahdollisimman korkeatasoiseen palveluun, mutta ei miltään osin takaa Palvelun tai sen osien oikeellisuutta tai toimintavarmuutta. Helsingin Sanomilla ei ole vastuuta välittömistä tai välillisistä vahingoista.”

Suomen kuvalehden verkkosivuilla tuotiin esiin, että tiedoissa saattaa olla virheitä:

”Otavamedia ei vastaa palvelussa olevan virheellisen, puutteellisen tai tulkinnanvaraisen tiedon käyttämisestä asiakkaalle mahdollisesti aiheutuvista vahingoista.”

Kolmantena esimerkkinä Valtioneuvoston kanslia myöntää mahdolliset virheet tiedoissaan ja sanoutuu irti niistä mahdollisesti aiheutuvista haitoista:

”Sivuston sisällössä on kaikin tavoin pyritty tiedon oikeellisuuteen ja ajantasaisuuteen. Valtioneuvoston kanslia ei vastaa sivuston sisällön mahdollisten virheiden käyttäjälle aiheuttamista kustannuksista tai vahingosta.”

Verkkomedian vastuuvapauslausekkeen käsitteleminen ohjelmassa ikään kuin se olisi sisällöltään jotenkin tavanomaisesta kielteisesti poikkeava ilmensi pyrkimystä saattaa Verkkomedia huonoon valoon antamalla ymmärtää, että sen vastuuvapauslauseke on Journalistin ohjeiden vastainen. Tällainen toiminta on itsessään journalistin ohjeen numero 8 – ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen” – vastaista.

Ajankohtaisessa kakkosessa myös peräänkuulutettiin Verkkomedian artikkelissa ”Rokoteasiantuntija: ’En ikinä rokotuttaisi lapsiani’” haastatellun rokoteasiantuntijan nimeä.

Haastattelun, jonka on tehnyt tutkiva journalisti Jon Rappoport, alussa kuitenkin todetaan, että haastateltu asiantuntija haluaa esiintyä turvallisuussyistä nimettömänä. Yle toteaa ohjelmatoiminnan säännöstössään, että ”Lähdekritiikki on erityisen tärkeää kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltäessä tai hankittaessa tietoja nimettömänä pidettävältä tietolähteeltä”.

Ajankohtaisessa kakkosessa ei esitetty lähdekritiikkiä, vaan annettiin kuva, että nimettömien lähteiden käyttö ei ylipäänsä olisi hyväksyttävää. Kuitenkin myös valtamediassa käytetään nimettömänä pysyviä lähteitä arkaluontoisia tai kiistanalaisia asioita esitettäessä. Journalistin ohjeiden kohdassa 14 lukeekin ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu”.

Vertailun vuoksi Iltalehden juttu viime joulukuulta: ”Tämä juttu perustuu lukuisiin Ylen suurimpien toimitusten (Helsinki, Tampere, Oulu) toimittajien, kuvaajien ja leikkaajien kanssa käytyihin keskusteluihin ja haastatteluihin. Haastateltavat haluavat pysyä nimettöminä, koska eivät uskalla julkisesti arvostella esimiehiään.”

Eli mitä tästä opimme

Ilmeisesti on niin, että ammattijournalistien mielestä ammattilaisten toimittaman median hutiloinnit, valikoiva kertominen ja selvät valeet ovat niitä kuuluisia ”ihan eri asioita”. Rakkaudesta lajiin ja totuuteen kirjoittavien vaihtoehtotiedottajien esittämät, valtamedian narratiivista poikkeavat, lähdeviitatut näkökulmat taas ovat tahallista (ja ilman muuta ruplarahoitteista, vaikkei mitään todisteita olisikaan) harhaanjohtamista ja yhteiskuntarauhan rikkomista.

Mutta hei!

Ainahan valtamedia ja faktantarkastajat voivat huutaa ”Valeuutinen!” ollessaan eri mieltä.

vastavalkea.fi/2017/01/31/valtamediaa-vastapalloon/

 

About Ahmed Demir

Turkish businessman born and living in Turkey all time. I do not write in this site. I only publish what people are sending to me.